lauantai 19. marraskuuta 2011

Surun päivä

Tänään oli vaarin hautajaiset.. näitä hautajaisia en tuu unohtamaan koskaan.

Oltiin viime yö mummulassa, jotta päästäis aamulla sitten yhtä matkaa hautajaisiin äidin ja mummun kanssa. Nukuttiin päivin kanssa vaarin sängyssä, aluks se ajatus jotenkin pelotti mua mut hei, sehän on vaan sänky missä vaari on nukkunut. Otin melkoisen määrän rauhoittavaa ja unilääkettä että sain unta, ja yleensä tuollaisen annoksen jälkeen nukun kuin tukki..mutta viime yönä mä heräsin. En halunnut avata silmiäni koska pelkäsin että näen vaarin hengen, vaikka se ei mulle mitään pahaa oliskaan tehnyt. Kuulin kuinka puisia portaita pitkin joku asteli ylös, ja tasannetta pitkin toiseen makuuhuoneeseen ja takaisin. Tiesin ettei se voi olla äitikään, eikä mummu ole käynyt yläkerrassa enää vuosiin. Aamulla kysyin äidiltä oliko se kulkenut tasanteella yöllä, ja äiti vastasi kieltävästi. Kerroin että olin kuullut kuinka vaari oli kävellyt huoneemme ohi, ja äiti oli samaa mieltä. Yleensä henget "kummittelee" ennenkuin ne on haudattu. Vaari oli kuitenkin elänyt tuossa samaisessa talossa jo useamman vuosikymmenen joten voi olettaa että siellä se vieläkin käyskenteli.

Äiti tiuski mulle aamulla minkä kerkes, tuntui kuin mä ja Päivi ei oltais oltu tervetulleita koko tilaisuuteen. Huusi meille puhelimessa kun ei tiedetty mihin meidän piti mennä.
Siunaustilaisuuden alussa arkku avattiin, ja saimme nähdä vaarin vielä viimeisen kerran..ja sitä näkyä mä en unohda koskaan. Mä kyllä pystyn katsomaan netistä kuinka ihmisiä silvotaan elävältä mutta tää oli jotain ihan omaa luokkaansa. Syövän takia vaari oli ihan keltainen ja kuihtunut, ja koska se oli kerinnyt olemaan kuolleena jo jonkin aikaa niin solut olivat antaneet periksi ja jäljellä oli muumioituneen näköinen olento. Sillä oli suu auki, mikä oli ehkä järkyttävintä koko asiassa. Kun katsoin vaarin kasvoja, mun oli pakko katsoa muualle koska olin niin järkyttynyt. Itkin vaan ja olin Päivin ja äidin vierellä. Äiti ja päivi silittelivät tuon kuihtuneen rakkaamme päätä, mutta mä en pystynyt. Mä olin jotenkin niin shokissa.
Samaan aikaan tuo näky antoi lohtua ja voimaa. Näin kuinka tuo oli enää vain pelkkä kuori mitä vaarista oli jäljellä, ja että henkinen sielu oli päässyt pois parempaan paikkaan.
Siskoni Helenan lapset Teemu (10v) sekä Emmi (8v) istuivat mun vieressä, ja musta tuntui niin luvattoman pahalta kun näin Teemun itkevän. Samaan aikaan edessä istuva enoni itki pidellen sylissään pientä serkkuani. Mikään ei ole sen sydäntä särkevämpää kuin nähdä noin pienen lapsen itkevän kuolleen rakkaansa perään, tai ison aikuisen miehen. Pappi puhui todella kauniisti ja olin suurimmaksi osaksi rauhallinen rauhoittavien ansiosta.
Siunaustilaisuuden päätyttyä menin laittamaan takin päälleni ja hain kukkakaupasta hakemamme suruvihon. Siinä oli oransseja ruusuja ja jotain valkoisia  ja sinisiä kukkia. kun menin takaisin eteiseen seisomaan kukat kädessäni, Teemu itki siinä ja katsoi mua silmiin. Siinä vaiheessa mun sydän särkyi miljooniksi palasiksi ja otin tuon pienen miehen alun kainalooni ja siinä me itkettiin kun sukulaisemme kantoivat arkun ohitsemme.
Arkulla kaikki kävivät laskemassa kukkia haudalle ja sanomassa jäähyväisensä. Mentiin päivin kanssa kahdestaan kukat kädessäni haudan äärelle ja luin kirjoittamani runon hieman muokattuna:

Niin hiljainen tuuli puhalsi sinut mukanaan
Et enää tuskaa tunne
Etkä vaivoja kanna
Nyt elää vain nämä kultaiset muistot, kunnes jälleen tapaamme

Sydän itkee ikävää
Ja jokainen kyynel sisältää yhden muiston
Eivät ne koskaan katoa mihinkään
Ne auttavat kantamaan tämän suuren surun
Joka harteita painaa ja sydäntä puristaa

Mutta lopulta me huomaamme
Ettet olekaan poissa
Olet aina läsnä
Onnessa ja surussa

Sinä pidät kädestäni kiinni ja autat läpi tämän elämän


Vaaria kaivaten, Päivi ja Virpi

Viimeisen säkeen kohdalla ääneni murtui. Sydämeni oli niin totaalisen palasina.


Kahvitilaisuudessa taas huomattiin kuinka Helena on äidin ja Mummun lempilapsi meidän perheestä. Istuttiin samaan pöytään, ja tajuttiin että papillekin oli tehtävä tilaa, jonkun oli siis siirryttävä. Mummu ja äiti oli heti potkimassa mua ja Päiviä toiseen pöytään, ja kun Helena sanoi siirtyvänsä niin mummu ja äiti heti hätääntyivät: "Älä sinä mene mihinkään, jää siihen!  Kyllä noi kaks voi tosta mennä muuallekin istumaan" Katottiin mutsia ja mummua vaan suu auki, ei voi olla totta. Helena kuitenkin siirtyi pyynnöistä huolimatta. Päivi kuiskasi mun korvaan kuuluvasti sarkastiseen äänensävyyn: "kiitos.." Äiti jotain mulkaisi vähän häpeissään kun tajusi miten se oli taas niin suoraan näyttänyt ettei se mua ja Päiviä rakasta. Ainakaan niin paljon kuin Helenaa.
Pian tuon jälkeen lähdettiin kotiin ja ihmeteltiin tapahtunutta autossa...uskomatonta.

Toivottavasti en koskaan joudu tulevaisuudessa kokemaan mitään samanlaista..


Vaari lepää rauhassa <3

3 kommenttia:

  1. Menehtyneen läheisen näkeminen sen viimeisen kerran on todella raskasta, jotenkin siinä kulminoituu koko tilanteen lopullisuus ja lohduttomuus. Siinä iskee viimein tajuntaan se, ettei sitä ihmistä tule enää koskaan näkemään, ei tule puhumaan sen kanssa eikä sitä voi enää halata. Olen myös itse menettänyt perheenjäsenen, eikä se näky valitettavasti koskaan häviä. Rakkaus kyseistä ihmistä kohtaan säilyy kuitenkin ikuisesti, ja onneksi on kaikki ihanat muistot, joiden parissa voi lohduttautua.
    Otan osaa suruusi.

    VastaaPoista
  2. Nawww tää sai tipan linssiin. :'( Otan osaa. <3

    VastaaPoista
  3. kiitos rakkaat <3 Päivä kerrallaan..

    VastaaPoista