Huipulta pohjalle sekunnissa

Oli aluks niin hyvä päivä. Koulussa ei ollu kiirettä ja meillä oli suihkurusketuskoulutus. Siellä mä seisoin pelkissä stringeissä kun kaks mun luokkalaista laitto mulle brunaa. Kävin Jessican kaa kiinalaisessa syömässä. Se ruoka oli niin rasvasta etten pystyny syömään sitä paljoa, alko ällöttää niin vitusti. Päätin alkaa Allevopirtelökuurille, sillä paino putos viimeksikin 10kg.

Ruokkiksen jälkeen aloin tehdä yhdelle asiakkaalle jalkahoitoa, kun yhtäkkiä mun opettaja pyys mua puhelimeen. Ihmettelin vähän ja kelasin että siellä on varmaan joku hankala asiakas, ni siellä olikin mun sisko.
Päivi kerto että meidän vaari on kuolemaisillaan, eikä se selviä edes lauantaihin asti, joten nyt oli lähdettävä Hämeenlinnaan sairaalaan. Lähdin siis puhelun lopetettuani pukuhuoneeseen vaihtamaan vaatteita, kun yhtäkkiä huomasin opettajani seuranneen perässä. Kysyi oonko mä kunnossa, ja esitin urheaa sanomalla että kaikki on ihan hyvin. Ilmeisesti opettaja ei mua uskonut kun halasi mua lujaa ja niin mä siinä itkeä pillitin sen olkapäätä vasten. Sanoin että tää kaikki oli odotettavissa, johon opettajani sanoi lohdullisesti että: "kyllä se silti iskee ja pahasti..pärjääthän sä nyt? Ilmoita huomenna ootko tulossa, mä voin kertoa noille muille mistä on kyse niin sun ei tarvi erikseen selitellä. Ei tästä mitään poissaoloja tuu, älä ainakaan siitä huolehdi." Voiko kukaan olla noin ihana? Se on kyllä yks mun äitihahmoista..ihana ihminen.

Autossa nieleskelin itkuani ja sain lopulta ajatukseni pois murheista puhumalla Päiville siitä suihkurusketuksesta. Vähän siinä naurettiinkin kunnes päästiin sairaalan pihaan.
Kun mentiin vastaanottotiskiltä vaarin huoneeseen, oli paikalla enoni, tätini, mummuni ja äitini. Enoani en ollutkaan nähnyt pitkään aikaan.
Vaari nukkui hiljaa, ja kysyttiin siskon kanssa äitiltä että onko vaari nukutettu. Ei kuulemma ollut ja siitä se kohta heräsikin.. Oli morfiinia keho täynnä joten oli vähän väsyneen oloinen. Pääasia ettei ollut kivuissaan. Aloin itkemään heti, sillä hetkellä tajusin miten hauras ja sairas tuo minulle rakas ihminen onkaan. Kun tästä huoneesta lähden niin se on viimeinen kerta kun vaarini näen elossa. Enoanikin alkoi siinä vaiheessa itkettämään. Oli se niin...haikea ja epätoivoinen tilanne. Aikani siinä istuttuamme meidän pitikin jo lähteä.. olisin halunnut vain jäädä siihen vaarin vierelle, pitää sitä kädestä kiinni ja itkeä  vaan. Se kun halasin sitä lähteäkseni..en oo koskaan halannut sitä niin pitkään ja lujaa. En olis halunnut päästää irti vaan jäädä siihen vaan. Äiti jäi sairaalaan yöksi.. Kotimatkalla kuunneltiin tilanteeseen sopivia kappaleita ja laulettiin.

Mä oon tehnyt vaarin hautajaisiin runon valmiiksi:

Lensit kauemmaksi kuin tähdet luotamme
Olisit jäänyt edes hetkeksi aikaa vielä luoksemme
Edes tunniksi

Niin hiljainen tuuli puhalsi sinut mukanaan
Et enää tuskaa tunne
Etkä vaivoja kanna
Nyt elää vain nämä kultaiset muistot, kunnes jälleen tapaamme

Sydän itkee verta ja ikävää
Ja jokainen kyynel sisältää yhden muiston
Eivät ne koskaan katoa mihinkään
Ne auttavat kantamaan tämän kohtuuttoman surun
Joka harteita painaa ja sydäntä puristaa

Mutta lopulta me huomaamme
Ettet olekaan poissa
Olet aina läsnä
Onnessa ja surussa

Sinä pidät kädestäni kiinni ja autat läpi tämän elämän
Nyt aion takuttaa lisää rastoja että saisin ajatukseni pois edes hetkeksi. Onneksi M on virtuaalisesti mun kanssa.. Se sanoo tällä hetkellä mulle niin kauniita ja hyviä sanoja että mulla on edes vähän parempi olla. <3